122. Vili

Nyt ei tule postausta poneista, vaan pupuista. Tai no enemminkin ehkä Vilistä ja siitä, mitä se taas onnistui tekemään. Tästä tulee ehkä hieman turha ja sekava teksti, mutta minunkin on pakko päästä vähän purkamaan ajatuksia, itseasiassa postaus on kirjoitettua vain sitä varten, ei teitä varten, minun oli vaan pakko päästä kirjoittamaan kaikki ajatukset selviksi. Vili nimittäin karkasi sunnuntaiaamuna. Se on pari kertaa ennenkin livahtanut ovesta ulos, mutta tullut heti takaisin tai sitten äiti on pyydystänyt sen. Nyt kumminkin meidän kissa lähti kiusaamaan sitä, ja Vili lähti karkuun. Yritimme etsiä sitä, mutta sitä ei näkynyt missään. Vili on minulle todella tärkeä ja rakas, joten olin huolissani siitä.

Eilen, kun olin koulussa menossa välkältä sisään, yksi meidän luokkalainen huomasi oven vieressä pupun. Kyllä, se oli Vili. Siinä vaiheessa iski vähän epätodellinen ja ristiriitainen tunnetila, tilanteessa oli niin hyviä kuin huonojakin puolia. Hyvähän se oli, että pupu löytyi ja oli elossa, mutta koska se on niin arka, miten saada se kiinni? Ei se olisi yksinkään osannut kotiin, ja jos se olisi jäänyt pihaan, se olisi päässyt takaisin talliin, koska pidimme ovia auki suurimman osan vuorokaudesta. Mutta ei, Vili oli jotenkin tullut koulullemme, joka on siis puolen kilometrin päässä meiltä. Suurin tunne oli kumminkin järkytys, ja en ole oikeen vieläkään sisäistänyt sitä.

Sain jäädä pois tunnilta yrittämään pyydystää Viliä. Jo ensimmäisellä kerralla sain pupun melkein kiinni, mutta se keksi pakoreitin. Maantasalla on melkein koko koulun ympärillä aukkoja, joista yhdestä pupu livahti koulun alle. Hain keittäjältä omenanpalan, jolla sainkin Viĺin houkuteltua ulos, mutta se olikin ovela ja nappasi omenan ja sujahti heti takaisin koulun alle. Hain lisää omenan paloja, mutta se ei enää tullut ulos. Istuin koko tunnin ulkona yrittäen houkutella sitä, mutta en edelleenkään onnistunut.

Seuraavalla tunnilla meillä oli englannin koe, joka minun oli pakko käydä tekemässä. Sillä aikaa pikkuveljeni, joka on samassa koulussa neljännellä luokalla, yritti saada Vilin ulos, mutta hänkään ei onnistunut. Minunkaan kokeesta ei kyllä tullut mitään, olen enkussa muutenkin huono ja en pystynyt sitten ajattelemaan muuta kun Viliä. Sen jälkeen menin taas ulos, ja avustajamme kertoi, että pupu on käynyt pari kertaa ulkona, mutta sitä ei oltu saatu kiinni. Tunnin päästä, kun koulu loppui, tilanne oli edelleen sama. Päätettiin sitten, että tullaan illalla kun vanhempani tulevat kotiin, pyydystämään Vili. Tukittiin kaikki aukot, ettei pupu pääsisi karkaamaan.

Illalla sitten mentiin koululle, ja ensimmäisenä silmäni osuivat aukkoihin. Ne oli avattu. Vili oli karannut. Se oli varmaan hirveimpiä hetkiä elämässäni, tutkittiin koulun alta kaikki nurkat lamppujen kanssa, mutta Viliä ei löytynyt. Minä ainakin olin jo menettänyt kaiken toivon, kun pupu sitten huomattiin. Se oli tullut ulos, ja mennyt yhden puskan juurelle. Lähestyimme sitä, mutta sitten se livahti taas koulun alle. Onneksi meillä oli Diiva mukana, ja laitettiin se siihen lähelle niitä aukkoja houkutukseksi. Odotimme kauan, ennen kuin Vili uskaltautui taas ulos, mutta kun se yritettiin ottaa kiinni, se lähti karkuun. Lopulta pitkän ja vaikean ooperaation jälkeen saatiin se kiinni heittämällä viltti sen päälle, ettei se päässyt liikkumaan pimeässä ja saatiin Vili kannettua autoon. Viimein se oli turvassa kotona.

Kuljetettiin puput kotiin, Vili oli tosi säikkynä. Ei missään tapauksessa oltaisi voitu taas päästää sitä vapaaksi talliin, mutta ei sitä voinut häkkiinkään jättää. Äiti kumminkin keksi huippuhyvän idean! Meillähän on se tyhjä ponikarsina, johon puput sitten muuttivat. Raahattiin sinne muutama heinäpaali Vilille ja kannettiin Diivan häkkikin sinne, jottei kummankaan tarvitsisi olla yksin. Vili menikin heti heinäpaalien alle, ja oli siellä koko loppupäivän, tottakai, olihan se kokenut vaikka mitä. Tänään se oli onneksi jo ihan normaali, söi ja joi hyvin ja antoi minun silittää sitä. Eli kaikki on nyt paremmin kuin hyvin.

Huh, tulipas pitkä selostus, ja en tiedä jaksaako kukaan tätä lukea, mutta ainakin minulla on paljon parempi olo ja ajatukset selkenivät, mikä oli tämän tekstin tarkoituskin. Vieläkin mietin, että mitä jos emme olisi löytänyt sitä? Yritän olla ajattelematta sitä, mutta tuo oli oikeasti hyvin lähellä. Nyt kumminkin pitää olla iloinen siitä että Vili on vielä kotona, ja voinkin kertoa, että olen siitä todella, todella iloinen.