173. Minä ja Anny - kolme vuotta yhdessä

Muistan vieläkin hyvin, kuinka innoissani olin kun minulle alettiin etsiä ponia. Omaa ponia. Olin lukenut kymmeniä heppakirjoja, joissa ratsastajatytöt saavat täydellisen unelmaponinsa. Ponin, joka hirnuu ja hörisee tytön nähdessään. Ponin, jota saa halailla niin paljon kuin haluaa. Ponin, joka tekee kaikkensa omistajansa eteen. Minäkin olin varma että ponini olisi semmoinen. Vaan kuinkas kävikään.

Anni ei tosiaankaan ollut ehkä sitä mitä etsittiin. Äitillä oli poniin tasan kolme ehtoa: se ei saisi olla vanha, tamma eikä kimo. Ei oikein onnistanut, Anni on noita kaikkia. Kun menin ponia kokeilemaan, se ei ollut rakkautta ensisilmäyksellä, ei vaikka miten olisin halunnut. Muistan kun näin sen ensimmäistä kertaa, Anni oli iso, raskaan näköinen (miten se oli mahdollista? :D) eikä vaikuttanut yhtään minun tyyliseltä. Mutta kun pääsin ponin selkään, mielipide muuttui melkoisesti. Anni oli ihana, kuuliainen ja liikkui reippaasti mutta ei kumminkaan kuumunut. En ollut ennen hypännyt kuin korkeimmillaan ehkä 70cm, mutta koeratsastuksessa hyppäsin Annilla metrin okserin. Hehkutin sitä vielä monta viikkoa sen jälkeenkin!

Anni meni ostotarkastukseen viikon päästä koeratsastuksesta, ja kahden päivän päästä siitä, 10.1.2010 se saapui kotiin. Siitä on nyt tasan kolme vuotta.

Anni ei ole ikinä ollut mikään halinalle. Se ei vieläkään tykkää kovin paljoa, kun menee karsinaan rapsuttelemaan, varmaan jäänyt ratsastuskouluajoilta. Nykyään välillä on silti hetkiä, jolloin poni päästää mielellään karsinaan pusimaan ja tekemään kivoja juttuja ja huomaa että se nauttiikin siitä.

Muuttunut Anni on muutenkin todella paljon. En muista meidän alkuajoista paljoakaan, mutta muistan kyllä että ihan helppoa ei ollut. Ratsastamisessa ei ollut paljoakaan vaikeuksia, mutta muu käyttäytyminen ja tekeminen... Huhhuh. Se oli aika kurjaa. Anni stressasi kaikesta, ihan kaikesta. Se ei syönyt melkeimpä mitään ensimmäisen vuoden aikana ja oli tosi laiha ja ruipelo. Mutta miten nykyään? Anni on rauhallinen ja ei stressaa, syö hyvin ja on lihonnut, vaikka tosin vieläkin voisi pulskistua!

© Tiia

Veikkaisin että suurin muutos johtuu siitä, että Annilla on ollut pääsääntöisesti samat ihmiset ympärillä koko ajan, eikä ratsastaja ja hoitaja muutu samaan tahtiin kuin ratsastuskoulussa. Poni on myös saanut vapautta, nykyään ihan kirjaimellisesti, ja muutenkin otetaan rennommin, tehdään niinkuin se itse haluaa. Anni on kuitenkin jo melkein 20-vuotias, vaikka sitä ei kyllä uskoisikaan kun ponin näkee.

Okei, ihan kaikki ei ole helppoa tällä hetkelläkään. Annilla on todella vankka mielipide kaikesta, ja sitä ei ihan helposti käännetäkkään. Välillä Annin kanssa puuhatessa tuntuu vieläkin siltä, että se olisi vasta tullut meille kun poni ei tottele ja kiikuttaa minua ympäri pihaa... Mutta semmoinen Anni on, hyvä vaan että se on rohkaistunut ja elämä on sen mielestä taas niin kivaa :)




harvemmin sitä näkee ponin olohuoneen ikkunasta ;)

Anni on kyllä ylivoimaisesti paras kaverini ihan kaikista. Sille kerron aina niin huolet ja murheet kuin onnellisetkin asiat ensimmäisenä. Joskus istuskelen kauan ponin karsinassa juttelemassa sille. Kun on vaikeampaa ja itkettää, Anni seisoo vaikka tunnin paikallaan ja odottaa että itku loppuu ja rauhoitun ja kaikki on taas paremmin. En varmasti selviäisi ilman Annia, se on kuin perheenjäsen ja todella tärkeä minulle.

Mikään sana, mikään teksti, mikään teko ei voi ikinä todistaa kuinka paljon rakastan Annia, kuinka paljon se merkitsee, kuinka paljon tekisin sen vuoksi. Nykyään huomaa jo että poni luottaa minuun, se uskaltaa tulla kanssani semmoisiin paikkoihin mihin ei olisi voinut kuvitellakkaan vievänsä sitä alkuaikoina. Ja minäkin luotan Anniin, se on niin rehellinen ja ihana aina. Vaikka Anni ei ollutkaan unelmien ponini, niin nykyään se on sitä, ja vielä enemmänkin. Meillä on pitkä matka takana, ja toivottavasti vielä pidempi edessä ♥



© Riikka